pekka hassinen
Romaani jazzmuusikosta ja
Alvar Aallosta
8.10.2026
Lämpimäiskappale ja amiraali
Postilaatikosta haetun Virta ja Aalto -romaanin ihka ensimmäinen lämpimäiskappale poltteli käsissäni. Juuri paketin avaamisen hetkellä näin parvekkeella jotain muutakin riemastuttavaa.
Meillä on yhtenä parvekekukkana Echinacea purpurea eli punahattu. Sen pitäisi houkutella perhosia ja muita meden imijöitä. Tuoksu on hunajaisen yrttinen ja pinkit terälehdet sojottavat vastustamattomassa riitasoinnussa tummanpunaisesta mykiöpallosta, joka näyttää oudolta planeetalta tai jättiläismäiseltä coronavirukselta. Mutta tuskin yhtään perhosta on vieraillut parvekkeella koko kesänä. Tätä se luontokato siis tarkoittaa täälläkin, rivitalon toisen kerroksen parvekeidyllissä. Miten ihmeessä pölyttäjien tilanne olisi muka parempi kuin edelliskesänä, kuten väitetään?
Kunnes kirjapakettia avatessani, syksyn viimeisenä lämpimänä päivänä 28.9, punahatulle laskeutui amiraali. Se on punaisilla raidoilla koristautunut tummanpuhuva päiväperhonen. Se viipyi kukalla, imi perhosvatsansa täyteen kaikessa rauhassa ja lehahti lentoon vasta aistiessaan ilmanpaineen muutokset, kun avasin varovasti parvekkeen ovea.
En ajattele elämän pieniä tapahtumia enteellisinä enkä symbolisina. Kun en tee niin, ne tuntuvat vahvemmin, omalla täyteydellään, ja maailman ”perhoisuus” pääsee tulvimaan minuun koko voimallaan. Ja niin myös kirjaesineen ”kirjaisuus” toiseuttaa mielikuvituksen lentoon.
Punahatut, kirjaesineet, amiraalit ja kirjojen tekstuaaliset ja symboliset maailmat ovat rinnakkaisia, lomittaisia, limittäisiä. Romaanissa saksofonisti Arvi toteaa kuunneltuaan epävirallista mentoriaan professori Paloheimoa: ”Soitolla ei ole tarkoitusta. Jospa se juuri onkin sen tarkoitus. Maailman asiat, suuret ja pienet, kietoutuvat hetkeksi yhteen. Jos jumala luuraisi siinä tunteessa, se olisi yhteenkietoutumisen eikä viimekätisyyden jumala.”
Nuori Arvi Virta vaikuttuu Aallon arkkitehtuurista, jonka keskellä hän päivisin työskentelee. Se soi hänelle niin, että synestesiasta tulee hetkittäin taiteiden välistä.
Tässä romaanin takakansiteksti:
Romaani taiteesta
Kääntelin käsissäni painotuoretta romaania ja ajatukset sen sisällöstä sinkoilivat takakannen myyntipuheen tuolle puolen. Mitä olin halunnut ilmaista ja mitä tullut sanoneeksi? Kirjan mottona on Adorno-sitaatti: ”Ihmisille on tullut vieraaksi se, mikä kulttuurissa on inhimillistä, heille läheisintä, ja mikä ajaa heidän omaa asiaansa maailmaa vastaan.” Oliko se osuva? Olin tullut kirjoittaneeksi taiteilijaromaanin ja havahtunut kesken prosessin siihen, että tämähän on – hienoilla sanoilla ilmaistuna – apologeetta kulttuurille ja taiteelle meidän kulttuurivihamielisenä aikanamme.
Jazzin ihmevuonna 1959 olin tullut käyttäneeksi jazzin soittoa ideaalisena vastakuvana tämän päivän viha-algoritmeille alistuvalle menolle: ”Ennen kuin teema lopussa palasi, kaikki oli voinut muuttua: yhtyeen jäsenet olivat kukin vuorollaan päässeet – rumpali ja basistikin – soittamaan soolonsa omasta päästään, kuin puheenvuoronaan, mutta kappaleen hengessä soitollaan muiden kanssa keskustellen. Joskus siinä väiteltiin, löydettiin uusia näkökulmia, joskus se oli rupattelua, välillä selvää kinastelua, välistä joku intoutui kaunopuheiseksi, ja joskus sooloihinkin saattoi tarttua jotain siitä hälystä, kun kaikki ovat äänessä yhtä aikaa. Myöhemmin ymmärsin, että ei ollut sattumaa, että semmoisen muodon kehittivät vapaudenkaipuiset mustat, orjien jälkeläiset.”
En missään nimessä olisi halunnut elää omaa nuoruuttani vuonna 1959, ajassa, josta minulla ei ole edes muistikuvia. Mutta jonkinlaista esikuvallista romaanin ajasta voi poimia, ja se kertoo, että toisenkinlainen kehitys olisi ollut mahdollista: kulttuuria arvostettiin ja taidetta ajateltiin velvoittavana, eikä mielletty sitä niin kuin monesti nykyään, huomiotalouden, klikkausjournalismin, näivettyvien kulttuurisivujen ja somekohujen substanssikylkiäisenä. ”Jos taipuisin, petettäisiin se Aallonkin jakama periaate, että vain paras on kyllin hyvää katsojille, kokijoille, kuulijoille – siis kaikille meille kansalaisina.”
Kuvia julkistamistilaisuudesta
.jpg)
Kristian Blomberg (vas.) haastatteli ja keskusteli. Kirjailijatalon täyden salin etuosassa seuraamassa Annika Waenerberg, Petri Honkonen, Marko Vesterbacka ja Markku Rinta-Pollari. (KUVA Antti Makkonen.)
.jpg)
Jazz-Lesung. Saksofonisti Markku Rinta-Pollari kommentoi lukemiani tekstinpätkiä ja improvisoi niistä eteenpäin. Maija-Liisa Westman näkyy edellisessä kuvassa esiteltyjen lisäksi vasemmalla. (KUVA Antti Makkonen.)
.jpg)
Julkkarien jatkot (Nachspiel) berliiniläistyylisessä Baari Vakiopaineessa. Ikimuistoisen intensiivisiä keskusteluja pidennetyn pöydän ääressa. Kuvassa (vas.) Ville Ruohoranta, Kaisa Ruohoranta, Mikko Toikka, Marko Vesterbacka, Pekka Hassinen, Markku Kekäläinen ja Markku Rinta-Pollari. Näkymättömissä mm. Kristian Blomberg, Petri Turunen, Johannes Silvennoinen sekä pöydän päädystä kuvaa ottamaan noussut Antti Makkonen.
Sydämelliset kiitokset avusta ja tuesta puolisolleni Pirjo Hassiselle, kustantajalleni Marko Vesterbackalle (Warelia) sekä Maija-Liisa Westmanille. Lämpimät kiitokset Petri Honkoselle ja Pertti Jokivuorelle romaanin musiikkillisten jaksojen tarkastamisesta, Kristian Blombergille perusteellisesta paneutumisesta tekstiini ja syvällisestä haastattelusta, Markku Rinta-Pollarille jazz-Lesungin taiteellisesta kumppanuudesta, Petri Turuselle puffista ja Aleksis Kiven päivän Salongin järjestelyistä sekä Antti Makkoselle upeista valokuvista. Kiitokset Aalto-arkiston henkilökunnalle. Ja lopuksi kiitos vielä kaikille tapahtumaan osallistuneille.
PEKKA HASSINEN:
Jyväskylän taiteilijaseura ry Gallaeria BECKER
FOSSIILITAIVAS
Julmimman kuukauden kuvia
.jpg)
.jpg "Pekka Hassinen: Ero ja immersio, tutkimus")
Pekka Hassinen sanoo aina pitäneensä varhaiskeväästä, sillä ”rospuuttoajassa on niin paljon lupausta”. Julmimmaksi nimetyn kuukauden aikana tienpenkat tulevat likaisiksi, mutta Hassinen saattaa huudahtaa: katso miten hieno rapakollaasi!
Taidehistoriaa opiskellut Hassinen kuvailee, että varhaiskevään maisema voi olla parhaimmillaan kuin Pieter Breughel vanhemman 1500-luvun maalauksessa, jossa lumi ei peitä näkymää, vaan pilkkoo ja jäsentää sitä. Sellaisessa ympäristössä, jossa veden ja ilman olomuodot kehittävät vuoden suurimman dynamiikan, Hassinen on löytänyt kuvauskohteensa. ”Olen päätynyt kuvaamaan lätäkköjen öljyisiä heijastuksia, tienpenkkoja, parkkipaikkoja ja ryteikköjä”, hän naurahtaa.
Pekka Hassisen kuvien synnylle keskeistä on ollut etsiminen ja löytäminen. ”En ole muokannut kuvauskohteita millään tavalla, vaan pelkästään löytänyt ne sinnikkäällä hakemisella”, Hassinen kertoo. Sommitelmat on pitänyt hahmottaa ympäristöstä. Avoimelle silmälle ne ovat löytyessään kuin pyytäneet tulla kuvatuiksi.
”Siihen, mihin mikrologinen katseeni on lopulta kiinnittynyt, vaikuttaa tietenkin oma ajatteluni ja se, miten itse olen kulttuurin ja yhteiskunnan isojen muutosten heiteltävänä”, Hassinen toteaa ja jatkaa, että vastaavasti kokemus lähiympäristöstä on välttämättä mukana sekä ajan suurissa muutoksissa että niiden ajattelemisessa.
PEKKA HASSINEN:
PAKORANTA
romaani, 211 sivua, Warelia 2020
PEKKA HASSINEN:
ERO JA IMMERSIO. Tutkimus artefaktin ongelmasta ja aineellisen ja käsitteellisen välisistä suhteista.
508 sivua, Nykykulttuuri 2021. 30 €
Nämä sivut olivat alun perin englanninkieliset ja esittelin niillä valokuviani (ks. alas). Nyt esikoisromaanini Pakoranta (julkaisupäivä 3.7.2020) ja suomen kieli valtaa domainin – ainakin joksikin aikaa. Kuvista en täysin pääse nytkään, romaanissakin on neljä mustavalkoista kuvaa. Ja ne ovat juuri noita kuviani kailoista, luontoartefakteista, jotka liukuvat kuin ajatus, vain veden pintajännityksen varassa, sen häilyvällä kalvolla, elementtien loputtomassa rajankäynnissä. Romaanin päähenkilö, opintojaan päättävä filosofian opiskelija, keksii ne ja uppoutuu niihin lievittääkseen ahdistustaan...
Jotain kauheaa on tapahtunut, ja uimavalvojan kesätyöpaikasta on tullutkin nuorelle miehelle pakopaikka. Työnjohtaja Syväsalmi – kaasuttaessaan matkaan toiselle yleiselle uimarannalle – oli nähnyt hänet vain kuljeskelemassa kohti vettä eikä voinut aavistaa että Juhani asui siellä, tyhjällä rannalla, oli asunut jo kolme päivää.
Ranta on teoksen nimen mukaisesti pakopaikka tuona kylmänä, vain kahden hellepäivän kesänä. Romaanista kehkeytyy paitsi omalaatuinen trillerimäinen rakkaustarina, myös luontorunoelma. Ennen kuin mennyt palautuu Juhanin mieleen ja tapahtuneen taakka tavoittaa hänet koko painollaan, ajan vankilassa, veden äärellä hän on kehittänyt aivan uudenlaisen suhteen ympäröivään luontoon. Juhanilla on mikrologinen katse, jollaista tapaa pienillä lapsilla. Aikuisella Juhanilla sen syntyminen vaatii sekä aistista herkistymistä että piintyneiden mieltämistapojen destruktiota. Rannalla olon käsin kosketeltavuudessa välähtelee siellä täällä merkkejä hänen ajattelustaan, joka on saanut vaikutteita Theodor Adornon ei-identtisestä ja Maurice Merleau-Pontyn myöhäisfilosofiasta.
Mutta luonto ja ihmistekoinen sekoittuvat. Kaikkialla on ihmisen jälkiä, ja toisaalta ihmistekoisessakin on luontoa. "Artefaktin luonto" sotkee tehokkaasti suunnitelmamme, kun esineet menevät rikki ja kadottavat informaatiotaan. Edes tiedetystä tehty ja tehdystä tiedetty ei lopulta ole hallussamme. Juhanin taitellessa kailoja ja laskiessa niitä veden kalvolle yksinkertainen, luonnosta napsaistu lehti osoittaa tämän totuuden hänelle. Yksilöllinen lehti saattaa vastustaa taittelunsa pakkokeinoja ja toisaalta ohjata Juhanin rakenneuumoiluja oikukkaisiin suuntiin.
Ironia on siinä, että kaikesta tästä huolimatta kaila ja alkuperäinen kokemus kesytetään. Juhanin sijaistoiminnon ja pakkomielteen myötä kailoista tuleekin "kailateknologiaa". Kirjoitin kailat romaanin kokonaisuuteen hieman parodiseksi sivilisaatioallegoriaksi siitä, miten symbolinen ottaa vallan aineellisesta. Elämyksellinen ilmiö siirtyy spektaakkelin kuvatuotannoksi, kunnes se on kohdattavissa vaikka vain "kailakielenä" tai – kuvaa ja kieltä yhdistäen – pelkkänä kailan logona.
Kaila siirtyy kohti symbolista, mutta pienikin liikahdus symbolisen alueella saattaa synnyttää katastrofin aineellisessa, ruumiillisessa, luonnossa. Rantakivellä otettujen kyykkyasentojen manufaktuurista alkunsa saanut kailateknologia on valmis näkemään kaislikon vain tuotannollisena resurssina. Kailamalleja syydetään nyt veden kalvolle kuin moderneja artefakteja kaatopaikalle – lyhyen elämystenhakuisen käytön jälkeen. "Kailatalous" on tarvittaessa valmis vaikka tekemään selvää lähtökohdastaan ja olemassaolonsa edellytyksestä, kaislikosta.
Juhani on ryöstöviljellyt kaila-sijaistoiminnon loppuunsa, eikä se enää peitä sitä että hän itse on lopussa. Rannalla pakoilun syyn on pakko tavoittaa Juhani. Hänen avopuolisoaan Annia kuvaavat katkelmat ja vihjeet purkautuvat viimein kertomuksen vuona. Mustasukkaisuuteen, rakkauden ideaaleihin ja perversioihin tuntuu sisältyvän sama valhe kuin välineelliseen järkeeseen: Joka hetki Anni oli poissa. Juhanilla oli vain ilmaa – ja vettä, ja maata. Yllin kyllin kaikkea sitä, minkä puuttumisesta heidän suhteessaan hän oli valittanut Annille. Rakastavaiset piinaavat toisiaan toistensa pään sisuksella. Se on kuin tieteen kuvitelma puhtaista ideoista tai yhteisestä kielestä, joka jaettiin ilman välittäviä elementtejä, ilman kaikkea sitä, mikä kumminkin oli tehnyt heistä ainutkertaisia toisilleen.
Puolitoista vuotta sitä kesti ja kauemminkin, ja he luulivat ettei se koskaan loppuisi, että vain elettäisiin noilla rinnoilla ja rintakehillä, noilla lantioilla, noilla vatsoilla ja häpyillä, noilla reisillä, säärillä, noilla pakaroilla, olkapäillä, kainaloilla, noilla hiuksilla, neljällä silmällä, kahdella suulla.
Pakorannassa psykologia tulee lopussa, näin se ei sekaannu liiaksi luontoon. Ensimmäinen versio kirjasta keskittyi rantaan ja Juhanin luontokokemukseen. Silja Hiidenheimo Teos-kustantamosta kiinnostui käsikirjoituksesta ja kutsui minut Vilhonkadullekin. Tein toisen version, jossa psykologia otti vallan luonnosta. Silja oli jo kuollut ja toinen versioni luvalla sanoen kelvoton. Vasta kolmannella kerralla onnistuin mielestäni yhdistämään psykologian rannan maailmaan, omalaatuisen rakkaustarinan luontorunoelmaan. Sain idean lukiessani Thomas Bernhardin romaania Vanhat mestarit. Käsikirjoitus vakuutti heti Warelia-kustantamon Marko Vesterbackan.
Tiedekunta hyväksyi poikkeuksellisesti sanataideteoksen, Pakorannan kulttuurifilosofisen väitöskirjakäsikirjoitukseni liitteeksi. Esitarkastuksessa olevan käsikirjoitukseni työnimi on Ero ja immersio: tutkimus artefaktin ongelmasta ja aineellisen ja symbolisen sekä luonnon ja kulttuurin suhteista
Hankasalmella (vuokramökkeilemässä) 10. 7. 2020
Pekka Hassinen
PS Keskiviikkona 26.8.2020 sain tutkimukselle, jonka liitteeksi esikoisromaanini Pakoranta hyväksyttiin, virallisen väittelyluvan. Pandemian takia väitöstilaisuus siirtyy.
PS2 Kiitän Alfred Kordelinin säätiötä tuesta.
PS3 Tällä välin väitös on hioutunut oikeaksi kirjaksi ( Pekka Hassinen: Ero ja immersio. Nykykulttuuri, 2021. 508 sivua. 30 €). Väitöstilaisuus pidetään Jyväskylän yliopiston Vanhassa juhlasalissa (S 212) lauantaina 11.9. klo 12. Tervetuloa! Väitöksen jälkeen tohtorikahvit Tissarin kokoelmasalissa (S 110). Väitöstä voi seurata myös reaaliaikaisena striimauksena osoitteesta https://r.jyu.fi/dissertation-hassinen-110921. Väitöksen lehdistötiedote. Kirjaa saa mm. Jyväskylän yliopiston verkkokaupasta.
PEKKA HASSINEN KAILA PHENOMEN LACUSTRINE PHOTOGRAPHY
The subtitle of one of my exhibitions is "From the vacillating boundary between the elements". This refers to "the near horizon", the border zone between air and water, which inspires me as a photographer. However, I take photographs in the nature, not of the nature. For me, nature alone is simply not interesting enough. That is probably why I always design and make the things which I then photograph.
From the Vacillating Boundary between the Elements...
At first sight it is nothing much - a bent leaf floating on water. And yet its success in balancing between two elements is like an illustration of the weak physical force said to hold the entire universe together.
I call it "kaila". As far as I know I'm the only person in the world making these artefacts, which I have created. The kaila is completely artificial, but only a moment ago the same leaf still grew on its stem, part of nature. Now it is no longer alive, but not yet dead either. As an entity it is situated somewhere between organic material and the inanimate world, and it could be called a "livject", only a few of which are known to our culture: a bridal bouquet, a birch whisk, a laurel crown. The kaila combines a curve and a crease, a circle and a pyramid of emptiness, a bow and a string. The kaila is also of the world of the mind, for it is an aesthetic object and a means for meditation.
The bulrush was the basic motif of one of our oldest visual languages, in ancient Egypt. As I bend a kaila and lay it on the water, it symbolises both a lack of direction and the remnants of our civilisation's hubris.
Wood club rush pointing at the four elements. This work was purchased by Jorvi Hospital Art Collections of Finland. (It's also on the cover of Pakoranta, the first novel of an author.)